Lakitoimistomme Intressi oli mukana ennakonpidätystä koskevassa veroriidassa. Saimme asiakkaallemme myönteisen ennakkoratkaisun KHO:sta. Todennäköisesti verotuskäytäntö tulee muuttumaan tämän ennakkopäätöksen KHO 2024:36 myötä! Vuodesta 1995 jatkunut verottajan lakiin perustumaton menettely sai päätöksensä.
Verottaja ei ollut noudattanut vastaavuusvaatimusta
Verottaja ei ollut noudattanut ennakkoperintälain vastaavuusvaatimusta. Tämä tarkoittaa sitä, että myös jälkikäteen ennakkoveroa perittäessä tulee noudattaa periaatetta, jossa veroa peritään sen verran kuin tuloa saaneen verotukseen on tarpeen. Ylimääräistä ei saa periaatteen mukana periä.
KHO:n mukaan ennakkoperintälain sanamuodot ennakkoperinnän vastaavuusvaatimuksesta tukivat verovalituksen hyväksymistä. Ennakkopäätöksessä otetiin lisäksi huomioon, että palkanmaksajalle tehty ennakonpidätys jää lopullisesti suorituksen maksajan vastattavaksi, jos palkansaaja laiminlyö omien verojensa ja maksujensa maksamisen. Ongelmana päätöksessä nähtiin myös se, että toimitettu ennakonpidätys vaikuttaa veronkorotuksen määrään. Tällöin ennakonpidätyksen lisäksi myös veronkorotus oltiin toteutettu lainvastaisesti liian suurena. KHO tulkitsi lakia verovelvollisen kannan mukaan niin, että verohallinnon ei olisi tullut määrätä ennakonpidätyksiä kaavamaisen 40 prosentin suuruisina. Ennakonpidätykset olisi tullut määrätä käyttäen verotarkastuksessa tunnistettujen palkansaajien todellisia veroprosentteja, joissa on otettu huomioon verotarkastuksen perusteella heidän veronalaisiin tuloihinsa lisätyt palkaksi katsotut tulot.
Mielenkiintoisena seikkana on hyvä huomata, että samaa vastaavuusvaatimusta oli käsitelty jo aiemmin ratkaisuissa KKO 2017:75, sekä KHO:n ratkaisussa 2020 T 3670. Mainituista verovuosia 2009-2015 koskevista päätöksistä huolimatta verottaja jatkoi nyt lainvastaiseksi todettua toimintamalliaan ennakkojen lakiin perustumattomalla ylipidättämisellä.
Joidenkin kansalaisten oikeustajun vastaista saattaisi olla myös se, että ylipidätyksistä oli määrätty verottajan omassa salaisessa ohjeessaan, kuten verottaja ohjettaan itse prosessin aikana kuvaili.
Jupakka alkoi matkakustannusten korvausten veronalaisuudesta
Kaikki sai alkunsa elinkeinonharjoittajan liikkuvaa telinetyötä tekevien työntekijöiden matkakustannusten korvauksia koskevasta riidasta. Kyse oli verovuosista 2016-2018. Elinkeinonharjoittaja noudatti metalliliiton työehtosopimusta, jonka mukaan korvaukset olivat verovapaita. Verottaja katsoi suorittamassaan verotarkastuksessa toisin. Sen mielestä korvaukset olivat verollisia ja tulkinnan mukaan matkakustannusten korvauksista olisi tullut tehdä ennakonpidätykset.
Elinkeinonharjoittaja valitti asiasta. Valituksen aikana paljastui, että verottajalla on käytössään salainen ohje, johon se prosessin aikana viittasi. Paljastui, että verottajan ohje oli vastoin sekä Suomen lakia, korkeimpien oikeuksien aiemmin antamia päätöstä 2017 sekä 2020 päätöstä, sekä Suomen perustuslain mukaan Suomea sitovia kansainvälisiä sopimuksia kuten esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimusta.
Verottajan antaman voimassa olevan ohjeen ”Työmatkakustannusten korvaukset verotuksessa” mukaan liikkuvaa työtä voivat tehdä esimerkiksi kotisairaanhoitajat, pienkoneasentajat, autonkuljettajat tai edustajat, mutta eivät esimerkiksi telinetyötä tekevät, useasti työkohteitaan vaihtavat telineasentajat. Telineasentajillakin on varsinainen työpaikka eli paikka, josta he hakevat esimerkiksi työmääräykset tai auton, tai jossa he säilyttävät työssä tarvittavia asusteita ja työvälineitä. Verottaja ei hyväksynyt elinkeinonharjoittajan telinetyötä tekeviä työntekijöitä saman veroisiksi esimerkiksi pienkoneasentajien kanssa.
Tulkinta asiassa on outo ja altis verottajan mielivallalle. Tulkintaan taustalla näyttää vaikuttavan se, minkä liiton työehtosopimusta palkanmaksaja noudattaa. Korkein oikeus on päätöksessään KKO 2021:49 todennut, että palkanmaksaja saa itse päättää mitä työehtosopimusta se noudattaa.
Lain sanamuotokaan ei tee hullua hurskaammaksi: ”Toimialoilla, joilla erityistä työntekemispaikkaa joudutaan alalle tunnusomaisen työn lyhytaikaisuuden vuoksi usein vaihtamaan, katsotaan päivittäisistä asunnon ja erityisen työntekemispaikan välisistä matkoista saaduista matkakustannusten korvauksista verovapaaksi tuloksi vain matkustamiskustannuksista saatu korvaus, jos verovelvollisella ei ole varsinaista työpaikkaa.”
Tikun nokkaan nousee käsitteet: ala, tunnusomaisuus, työn lyhytaikaisuus, ja työntekemispaikan vaihtaminen. Tämä on monen tulkinnallisen käsitteen sekamelska, jossa käsitteiden keskinäinen painoarvo on enemmän tai vähemmän tulkinnallista.
Toimialan ja siten työehtojen määrittely esimerkiksi työehtosopimusten osalta näyttää olevan taustatulkinnan kautta verottajan hallussa, vaikka näin ei pitäisi. Ei siis ole ihme, että tulkinta on hyvin ailahtelevaista. Työehtosopimuksen tulkinnalla ei pitäisi olla merkitystä verolakeja tulkittaessa, mutta käsitellyn tapauksen verotarkastuksessa noudatettavan työehtosopimuksen tulkinta nousi keskusteluissa esille heti prosessin alkuvaiheessa. Suulliset tulkintanäkemykset jäivät kuitenkin kirjaamatta itse verotarkastuskertomukseen.
On yleisesti tiedossa, että samallakin alalla työskentelevät yhtiöt tulevat kohdelluiksi eri tavoin työehtosopimusten vaikuttaessa taustalla veropäätösten soveltamisessa. Tämä menettely on aito kilpailuhaitta. Oma käsitykseni on, että pienessä ja harvaanasutussa maassa tämä menettely ei ole kansakunnallemme hyväksi.
Verottajan tulkintavääryys johti salaisen vero-ohjeen paljastumiseen
Suomen laki on rakennettu ennakkoperinnän osalta siten, että palkanmaksajan tulee pidättää vero työntekijälle maksamastaan palkasta. Pidätyksen suuruus perustuu verokorttiin. Kun työntekijä on suorittanut veron oman verotusperiaatteensa mukaan, työnantajan pidättämä ennakko palautetaan työntekijälle, mikäli ennakko on ollut suurempi kuin työntekijälle lopulta maksuunpantu vero. Menettely on järkeenkäypä. Siinä suojellaan sekä veronsaajaa että tulonsaajaa liialliselta velkaantumiselta, ja lopulta kyvyttömyydeltä maksaa veroa.
Jälkikäteen pidätettävissä ennakoissa verottaja on toiminut nyt saadun päätöksen mukaan lain vastaisesti. Vuodesta 1995 voimassa ollut käytäntö, jolla pidätettiin ennakkoveroja kaavamaisen 40 %:n mukaan osoittautui monissa tapauksissa kohtuuttomiksi. Ennakonpidätykset tehtiin 40 %:n mukaan salaiseen ohjeeseen perustuen, vaikka pidätyksen kohteena olevan henkilön tulovirrasta olisi tullut maksaa veroa vaikkapa 2 %:n verran. On arvailtavissa kuinka monta aiheettomaksi mahdollisesti myöhemmin osoittautuvaa konkurssia on haettu Suomessa mainittujen vuosien aikana.
Verovalitusprosessin aikana verohallinnon itse esiintuoma salaisen ohjeen sisältö paljasti elinkeinonharjoittajan jälkiverotuspäätöksen perustuneen salaiseen ohjeeseen. Kirjoittajan käsityksen mukaan menettely täyttää kirkkaasti huonon hallinnon periaatteet.
Ennakkoperintälain 3 §:ssä säädetyn ennakkoperinnän vastaavuusvaatimuksen mukaan tavoitteena on periä työntekijälle verovuonna maksuunpantavien verojen määrä mahdollisimman tarkoin. KHO:n mukaan myös arviomaksuunpanossa on pyrittävä noudattamaan ennakkoperinnän vastaavuusvaatimusta niin, että maksuunpantava veron määrä vastaisi mahdollisimman hyvin saamatta jääneen veron määrää. Kyse on verovajauksen korjaamisesta, ei ylisuuren pidätyksen tekemisestä.
Esimerkki: Työnantajalta on jäänyt pidättämättä 1.000 euron arvon suuruinen korvaus työntekijälle. Työntekijän muut tulot samana vuonna ovat olleet 16.000 euroa, eikä muuta tuloa ole. Verottaja pidättää 1000 euron korvauksesta 400 euroa 40 %:n mukaan, vaikka työntekijän tosiasiallinen verotustaso olisi ollut verohallinnon laskurin mukaan noin 2 %:ia. Oikeamääräinen pidätys karkeasti ottaen olisi siten ollut 20 euroa pidätetyn 400 euron sijaan tässä tapauksessa.
Verottajalla ei ole oikeutta vakuuden pidättämiseen
Laissa oma-aloitteisten verojen verotusmenettelystä puhutaan suorituksen maksajan enintään 40 prosentin pidätyksestä. Verottaja oli vuosikausia tulkinnut tätä lakia verovelvollisten haitaksi toteuttamalla useissa tapauksissa ennakkojen ylipidätyksen. Verottaja on perustellut asiaa verottajan huippuasiantuntijan sanoin ”vakuusoikeudelliseksi toimeksi”. On mielenkiintoista, että mainittuihin pakkokeinotoimiin verottajalla ei ole edes oikeutta ryhtyä. Pakkokeinolain mukaan ainoastaan tuomioistuimilla on oikeus määrätä vakuustakavarikosta. Verottaja ei ole tuomioistuin, vaikka se niin haluaisikin. Näin siis laintulkinnan tasolla.
Verottajan vakuusoikeudellinen pidätysargumenttikaan ei ole kirjoittajan käsityksen mukaan lakiin perustuva.
Ylipidättäminen voi huonoimmillaan vaikuttaa siihen, että elinkeinonharjoittaja ajautuu konkurssiin ”palautusprosessin” hitauden takia, tai niin, että elinkeinonharjoittajan kassa kuivuu, ja liiketoiminta jämähtää tästä syystä.